Miten Jumala voikaan olla niin pelottavan paradoksaalinen olento! Sama Kaikkivaltias lyö ja suojelee, vihaa ja rakastaa, tappaa ja antaa elämän. Koen olevani totaalisen valtiaan ennalta-arvaamattomassa myllytyksessä, jossa hetkittäin tunnen syvää myötätuntoa keittiössäni vaeltavia muurahaisia kohtaan: minä hetkenä hyvänsä jostain ympäröivästä avaruudesta pyyhkäisee Käsi vieden mukanaan satunnaisen otoksen ahkeria taapertajia. Täysin vailla perusteita, täysin mielivaltaisesti, sattumanvaraisesti ja kylmästi. Yksi putoaa sokeriastiaan, toinen tiskialtaaseen.
Seuraavassa hetkessä Hän kuitenkin jo kuulee hätähuutoni, ja auttaa aivan ihmeellisillä tavoilla, ei silti koskaan, kuten olen itse pyytänyt, vaan kuten Hän haluaa. Ja miten hämmästyttäviä ovatkaan Hänen tekonsa! Olen saanut aivan mielettömiä armonosoituksia Herraltani. Eräänkin kerran olin varma edessäni odottavasta tuhosta: kuukausien mittainen karenssi ja sosiaalitoimiston loputtoman pitkä jono tukihakemusten käsittelyssä, vuokrat maksamatta ja häätö edessä, nälkäkin vaivana... Ja sitten luovutin, kun en uskonut enää selviäväni, vaan itkien ryhdyin järjestämään lapsille majapaikkoja sukulaisiin, jotta saisivat edes katon päänsä päälle muualta kuin lastenkodista. Oli vain viikko aikaa määrättyyn häätöpäivään, ja kaikki aneluni kaikuivat kuuroille korville. Niin minä luulin.
Siinä epätoivon lamaannuttamassa tilanteessa puhelimeni soi. Siellä oli tätini, johon en ollut aikoihin ollut yhteydessä. Hän tervehti lyhyesti ja ilman mitään valmistavaa keskustelua lausui asiansa: "Kerää nyt kaikki maksamattomat laskusi ja tule luokseni viipymättä." En tiedä, mitä vastasin tai miten reagoin, sillä en edelleenkään ymmärrä, mitä tapahtui. Puhelu oli erittäin outo, tätini suoraviivainen käsky vielä oudompi, ja siinä tilassa en kyennyt muutenkaan ajattelemaan normaalisti. Minä vain tottelin. Halleluja! Täti otti ilmeenkään värähtämättä hirmuisen laskupinoni ja marssitti sen pankkiin. Seurasin hänen kintereillään kuin kulkukoira ja tuijotin pankkivirkailijan sormien naputusta näppäimistöllä, kun yksi toisensa jälkeen painajaiseni katosivat olemattomiin. Täti ojensi lopulta valmiin kuittipinon käteeni ja sanoi: "Ole hyvä. Ja nyt menemme syömään, sillä oletpa tyttöparka pahasti nälkiintynyt." En vielä silloinkaan ymmärtänyt, minkälaisen Jumalan ihmeen olin juuri kokenut. Sopersin vain kiitosta kiitoksen perään, ja täti vastasi ykskantaan: "Älä minua kiitä, tämä apu tulee toisaalta." Ja nämä sanat skeptisen ateistin suusta!
Pelottava Jumala pystyy sellaisiin ihmeisiin, joita ei voi ihmisjärjellä käsittää, Hänelle kaikki on mahdollista. Hän nosti minut kuin muurahaisen tiskialtaan kurimuksesta, ja hetkessä lohduton hukkuminen vaihtui pelastumisen huumaavaan riemuun. Jumalan ihme tapahtuu silloin, kun et sitä odota, ja siten, miten et ikinä kuvittelisi sen tapahtuvan. Kukaan ihminen ei tällaiseen pysty. Olen saanut kokea Hänen elävän ja konkreettisen armonsa toteutuvan arkisessa pienessä elämässäni, aivan samoin kuin Hänen lujat ruoskaniskunsakin. Kumpaakin Jumalan voimaa pelkään ja kunnioitan syvästi, sillä ne ovat kokonaan ymmärrykseni tavoittamattomissa. Suuri ja mystinen Jumala, kuten Hän itse sanoo: "Minä olen se, joka minä olen." (2.Moos.Ex3:14)